I. Toinen Runo Tulta iski ilman lintu, valahutti valkeaista. Pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti: poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli. Siitä vanha Väinämöinen otti kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä yhen nää'än nahkasesta, koivesta kesäoravan, kesäkärpän kämmenestä. Läksi maata kylvämähän, siementä sirottamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle. "Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä! Pane turve tunkamahan, maa väkevä vääntämähän! Eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä! "Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi, nukkumasta! Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan! "Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Piä pilvissä keräjät, sekehissä neuvot selvat! Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele! Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!" II. Yhdesviidettä Runo Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan. Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle: katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän! Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla." Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! Kuu kulta, kivestä pääsit,päivä kaunis, kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!" III. Viideskymmenes Runo Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi. Itse läksi astumahan rannalle merelliselle. Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä: lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle. Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä: "Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa." Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin. Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi. Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
https://primanota.net/peter-bird/vainamoisen-lauluja-songs-of-vainamoinen-lyrics.htm